Entä jos en olisi koskaan lapsena eksynyt jumppaan? Vanhempani ja isoäitini ovat kuskanneet minua voimistelutunneille kolmivuotiaasta asti. Sitä seikkailua kesti 19-vuotiaaseen asti, jonka lomassa siirryin valmentajan penkille ja iloa on kestänyt nyt yhteensä 8 vuotta. Vietin koko viime viikonlopun jumppaleirillä nykyisten valmennettavieni kanssa Pohjan skutsissa. On se vaan käsittämätöntä, että on löytänyt sellaisen harrastuksen, joka tulee jollain tavalla vaikuttamaan elämääni aina.
Joukkuevoimistelussa on monta puolta; perfektionismin tavoitteleminen, kova rääkki, sitoutuminen ja ne kaikki kaverit. Siinä on niin monta hyvää puolta, että en voisi olla suosittelematta sitä kenellekään. Toisaalta se on ollut elämäni kovin koulu, sillä paikasta kisakokoonpanossa on saanut taistella kynsin ja hampain sekä epäonnistumisten tuottamaa pettymystä on joutunut sietämään. Silloin, kun minä harrastin lajia pienenä niin "kaikki eivät todellakaan pelanneet" vaan heikot tippuivat kelkasta alta aikayksikön. Jos ei suostunut treenien jälkeen harjoittelemaan omia heikkouksiaan kotona, niin sai kyllä välittömästi kenkää. Tästä harrastuksesta on ollut eniten hyötyä elämässä, sillä olen ottanut sen tuottamat opit käyttöön, kun elämä on kolhinut koulunpenkillä tai töissä.
Joskus tapaamani ihmiset päivittelevät jaksamistani "kui sä viitsit? kui sä jaksat?", mutta sitä ei pysty selittämään ihmisille, jotka eivät ymmärrä.. Harrastus antaa paljon, mutta se myös vie paljon. Mutta olipahan taas hauskaa leirillä viikonloppuna, siksi sitä jaksaa!
Subscribe to:
Post Comments (Atom)
No comments:
Post a Comment